Tässä on Fanni

Mietin vaikka kuinka kauan, että millainen eka postaus mun pitäisi kirjoittaa. Että selkeästi sen tarvisi olla joku tajunnanräjäyttävän syvällinen ja samaan aikaan hauska, sellainen, että kaikki miettisivät heti: "Hei tässä on kyllä huikee tyyppi ja huikee blogi ja tätä mä tahon lukee!" Sitten tajusin, että parempi kuitenkin tehdä tästä ihan oman näkönen vaan, turha sitä on ruveta hienostelemaan.

Tällä hetkellä mä elän ehkäpä tähän astisen elämäni jännittävimpiä aikoja, sillä 45 päivän päästä jätän rakkaan kotiSuomen kauas taakse ja lennän 29 tuntia päästäkseni lämmön hellittäväksi Singaporeen ja siitä eteenpäin muualle Kaakkois-Aasiaan suunnilleen 3 kuukaudeksi. Reissulle lähden yhdessä ihastuttavan ystäväni Julian kanssa, joka onkin myös  mukana kirjoittelemassa tähän blogiin.

 Ainut kuva, jonka löysin meistä vierekkäin.

                                           

 Mulle itselle tähän matkalle lähtemis tilanteeseen päätyminen ei ole ollut aivan yksinkertaista ja helppoa. Tuossa kuvassa vietetään siis mun lakkaisiani, jotka olivat keväällä 2013. Silloin mun ajatukset tulevaisuudestani ja elämäni kulusta olivat melkolailla erilaiset kuin nyt tässä hetkessä. Tarkoituksena oli päästä opiskelemaan heti syksyllä ja siitä sitten puskea vain kohti ammattia ja työelämää. Mitään muuta en ollut koskaan oikeastaan osannut itselleni haaveillakkaan, tai paremminkin uskaltanut. Lukiossa kaikki vain toitottivat jatko-opinnoista ja se tuntui olevan myös yhteiskunnan vaatimus: äkkiä vain kaikki valmiiksi työelämään tuottamaan verorahoja valtiolle!

Noh niinpä siis pääsinkin Turkuun Humanistiseen ammattikorkeakouluun opiskelemaan kulttuurituotantoa. Innokkaana muutin uuteen kaupunkiin, aloitin opinnot ja pääsin opiskelijaelämän hurmioon. Alku sujui hyvin, kaikki olivat niin ihania ja tulevaisuus näytti loisteliaalta. Mutta hiljalleen aloin huomata itsessäni muutoksia: yhä useammat päivät koulun jälkeen vietin vain kotona tuijottaen televisiota, koulutehtäviin oli koko ajan vaikeampaa löytää motivaatiota ja viikonloppuiset matkat kotiin perheen ja ystävien luokse tuntuivat helpottavilta pakomatkoilta arjesta. Niinpä joululoman lähestyessä pystyin lopulta myöntämään itselleni, että en voinut hyvin uudessa kaupungissa ja uudessa opiskelupaikassa. Ala ei ollut minua varten ja halusin lähemmäksi rakkaimpiani. Koin epäonnistueeni. Yksi elämäni vaikeimmista teoista lienee asiasta kertominen vanhemmilleni ja lopullinen päätös opiskelujen lopettamisesta. Tavallaan heittäydyin nyt tyhjän päälle, mutta suhteeni vanhempiini on aina ollut todella hyvä ja niinpä pystyin turvautumaan nytkin heihin ja palaamaan takaisin kotiin.

Tämän elämänmullistuksen jälkeen alkoi ajatusmaailmanikin hieman muokkaantua ja myös välini Juliaan parantua entisestään. Julia itse valmistui lukiosta tänä keväänä 2014, mutta oli jo jonkin aikaa sitten päättänyt pitävänsä välivuoden ja lähtevänsä matkustamaan. Minäkin olin toisinaan haaveillut matkustamisesta, mutta nyt aloin tosissani miettiä lähtöä. Hain kyllä opiskelemaankin uudelleen, mutta taisin koko ajan takaraivossani tietää, että kyllä mä kuitenkin lähtisin Julian mukaan. Tarvitsin nyt jonkinlaista irtiottoa ja tuskin parempaa hetkeä maailmalle lähtöön koskaan tulisikaan. Nyt en voisi olla tyytyväisempi päätökseeni ja kehotan kaikkia miettimään, että mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Useimmat haaveet pystyy toteuttamaan, kun niihin vain uskaltaa tarttua.

Vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.

-Elmer Diktonius-

Joten tässä sitä nyt ollaan. Ajatukset on jo kaukomailla, enkä meinaa pysyä housuissani alkuunkaan. Eiköhän me tuossa vielä pian laiteta postausta matkavalmisteluistammekin, kunhan nyt molemmat saadaan nämä omat aloitustekstimme ensin valmiiksi.

-Fanni