Hurjastelua Yogyakartassa

Ensiksi täytyy kyllä taas pahoitella pitkiä postausvälejä. Ei sitä blogia aloitellessa tajunnutkaan, miten vähän Aikaa täällä reissun päällä sitä oikeasti olisi päivitella tai oikeastaan huvittaisikaan. Vaikka kyllähän aina sitten kun on saanut postauksen valmiiksi tulee tyytyväinen olo. Eiköhän tässä nyt yritetä kuitenkin reissujen loppuun asti saada kuulumiset kirjoiteltua. Jäähän tästä itsellekin mukava matkakertomus muistoksi.

Saavuttiin siis Yogyakartaan keskellä yötä, suunnilleen joskus yhden maissa. Onneksi oltiin juuri ennen junaan lähtöä saatu yöpaikka varattua, muuten olisi siinä pimeällä asemalla tullut melkoisen eksynyt olo. Nappasimme taksin, joka melkein suorinta tietä veikin meidät majapaikkaamme Venezia Gardeniin. Me majoituimme tyttöjen kanssa paikan ainoaan dormiin, johon mahtui kahdeksan henkeä. Me veimnekin siis jo puolet paikoista. Tuohon kellon aikaan painuimme suoraan nukkumaan ja säästimme suunnitelmien hionnan aamuun.

Tällaiset ihanuudet pitivät meille hostellilla seuraa

Hyvä juttu hostellissa oli se, että halpaan hintaan kuului myös aamupala. Aamupala itsessään ei ollut kuitenkaan kovin loistelias. Kuivahkon banaanipannukakun tai paistetun munan leivällä valmistamiseen kului kolmeltakin nuorelta mieheltä lähemmäs 20 minuuttia. Noh ainakin täyttivät vatsaa.

Ensimmäisellä aamupalalla tutustuimme paikassa työskentelevään Jamesiin, jonka oikeaa paikallista nimeä en kyllä edes muista. Jamesin työnkuvaan kuului ilmeisesti ainakin erinäisten retkien järjestäminen, mutta hän oli myös kovin avulias ja ystävällinen. Julian tuntiessa itsensä melkoisen sairaaksi hän lähti mm. viemään ja auttamaan kielen kanssa Juliaa läheiselle klinikalle. Siellä välin me kävimme Viivin ja Anun kanssa tutkimassa hieman lähialueita. Kauheasti muuta emme sinä päivänä tehneetkään paitsi illalla söimme ihastuttavassa kasvisravintola Mijasissa, joka hurmasi meidät kaikki.

Seuraavana aamuna Julia oli entistäkin huonommassa kunnossa ja se sai meidät kaikki melkoisen huolestuneiksi. Hyvä kun hän pystyi sängystä nousemaan. Toivoimme kuitenkin, että klinikalta saadut lääkkeet alkaisivat pian puremaan. Muiden tyttöjen kanssa lähdimme tutkimaan kaupungin nähtävyyksiä: sulttaanin palatsia ja vesilinnaa. Kummassakaan ei oikeastaan ollut paljoakaan kehumista tai nähtävää. Molemmat olivat vieläpä melko ränsistyneessä ja likaisessa kunnossa. Vesilinna, eli vanha sulttaanin kylpylä olisi voinutkin olla ihan hieno, jos se olisi pidetty hieman paremmin kunnossa. Palasimmekin takaisin Venezia Gardeniin siis ehkä hieman pettyneinä. Julian tila ei ollut myöskään parantunut, joten seuraavalle päivälle varasimme retken Borobudur-temppeliin ja koskenlaskuun vain meille kolmelle ja samassa paikassa majailevalle hollantilaiselle pojalle.

Seuraava päivä olikin sitten jännittävin vähään aikaan. Niin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Borobuduriin lähdettiin skoottereilla. Minä Jamesin kyydissä, Anu hollantilaisen ja Viivi pääsi pienessä paniikissa kokeilemaan vasemmanpuoleista liikennettä ihan itse. Aluksi jännitti paikallisen kyydissä, mutta pian aloin jo nauttimaan vauhdin hurmasta ja maisemista.

Borobudurille saavuttuamme päätimme ottaa maksullisen oppaan saadaksemme vierailusta kaiken irti. Opas oli mainio pikkumies, varmaan minuakin päätä lyhyempi, ja myös tiesi luultavasti kaiken mahdollisen tästä maailman suurimmasta buddhalaistemppelistä. Ilman hänen tarinoitaan ei käynti varmaan olisikaan ollut aivan yhtä vaikuttava.

Temppelin jälkeen suuntasimme kohti Jamesin meille järjestämää lounasta hänen ystävänsä pienessä hotellissa keskellä maaseutua. Lounaalla tarjoiltiin, vaikka mitä eri indonesialaisia ruokalajeja ja kaikki oli hirvittävän hyvää. Vielä paremman

paikasta teki se, että siellä oli meitä viihdyttämässä yksi suoloisimmista näkemistäni koiranpennuista.

Hostellin sisäpihaa.

Sitten siirryttiinkin päivän pelottavimpaan osuuteen, koskenlaskuun. Ainoastaan Viivi oli meistä joskus kauan sitten sitä kokeillut ja kaikki olimme ehkä lievässä paniikissa. Ensin saimme ohjeistuksia siitä, miten veneessä tulisi toimia ja miten melaa käytellä. Sitten ajoimme laskun aloituspaikalle ja meille valkeni, ettei mukaamme lähtisi ketään, joka osaisi paria sanaa enempää englantia. Meille iskettiin kypärät päähän ja turvaliivit selkään ja todettiin, että jos tiputte älkää panikoiko. Sitten vain veneeseen ja menoksi. Mukanamme oli kaksi paikallista pojankloppia, jotka hoisivat suurimman osan ohjaamisesta, eli ihan hyvin pärjättiin. Meillä vain tyttöjen kanssa paniikki ja jännitys purkautui hillittömänä nauruna. Koskenlaskua suosittelen kyllä kaikille, se oli hirvittävän hauskaa puuhaa. Jälkeenpäin jouduimme vain paalaamaan kylmissämme läpi sateen takaisin majapaikkaan.

Viimeisen päivän Yogyakartassa käytimme jatko suunnitelmien hiomiseen. Julia hieman paremmassa kunnossa oli jo edellisenä päivänä selvitellyt hieman mahdollisuuksia ja tustunut samassa paikassa yöpyviin saksalaiseen Thomakseen ja italialaiseen Andreaan. Heidän kolmen ja Jamesin puheiden perusteella päätimme suunnata seuraavaksi kohti Karimunjawa-saaria yhdessä Andrean ja Thomaksen kanssa. Kun vielä Jamesin ystävä Lupa, joka myös saapui paikalle, sattui omistamaan sopivan majapaikan Karimunjawalta ja järjestämään kyydin matkatoimistonsa kautta sinne, oli asia helposti hoidettu. Samaisena iltana 11 aikaan lähdimmekin jo kohti Karimunjawan paratiisia.

"You can, you should and if you are brave enough to start, you will"

-Stephen King

- Fanni & Julia

Jälleennäkemisiä Jakartalla

Jälleen kerran vietimme muutaman tunnin Singaporen lentokentällä. Lentokentästä on tullut kyllä jo turhankin tuttu. Onneksi tämä olikin viimeinen kerta kyseisellä kentällä tällä reissulla. Saavuimme Jakartaan illalla. Meidän reissun kaikkien kurjien sattumusten jälkeen ei Jakartan lentokentältäkään pois pääsy sujunut ilman pienoista tihentynyttä sydämen jykytystä. Viisumimaksun (35$) kanssa oli meillä hieman ongelmia. Kummallakaan meistä ei tietenkään ollut minkään näköistä käteistä ja Jakartan lentokentällä (toisin kun Balilla) ei voinut maksaa kortilla. Aluksi ei hätä tämän näköinen. Lähellä oli automaatti ja minulla kaksi (ainakin aiemmin) toimivaa korttia. Fannin korttihan oli aiemmin varastettu. Noh, eiköhän käy niin, että kumpikaan automaateista ei suostu hyväksymään korttejani. Minut joudutaan saattamaan porttien toiselle puolelle, jossa koitan onneani uudestaan. Toinen kortti ei toimi ollenkaan ja toisella sain nostettua vain hieman käteistä. Meidät ohjataan takaisin viisumijonoon ja jännittyneinä odotamme riittävätkö rahat viisumeihin. No onneksi riitti ja jäi vielä sen verran ylikin, että saimme maksettua itsellemme ensin bussin ja sitten taksin hostellille. Eli loppuen lopuksi ei mitään lähellekään vakavaa ollut tapahtunut, mutta täytyy sanoa, että otti kyllä päästä. Ihmetyttää kun mikään helppo pieni asiakaan ei voi kerralla hoitua ilman stressiä vaan aina täytyy olla jonkin näköistä säätöä. Vielä lisäksi lennot jättivät korvat lukkoon ja kipeiksi. Muutenkin alkoi olla taas flunssainen olo. Onhan viime antibiotikuurista ja kunnon sairastelusta jo lähes kaksi viikkoa kulunut. Oikea aikahan siis vähän jo sairastellakin.

Noh, kaiken tämän jälkeen päädyimme siis väsyneinä ja hieman tuohtuneina reilu tunnin bussimatkan ja 10 minuutin taksimatkan jälkeen hostellille. Tässä vaiheessa kyllä kaikki murheet ja väsymykset unohtuivat kun kaksi rakasta ystäväämme meitä oli siellä odottamassa. Viivi ja Anu olivat samaisena päivä Suomesta saapuneet ja tulisivat kaksi viikkoa meidän kanssa reissaamaan. Ilta siinä menikin sitten vain kuulumisia vaihtaessa ja hämmästellessä, että voiko olla totta että kaikki nyt täällä yhdessä olemme. Tytöt toivat mukanansa palan Suomeakin. Nimittäin ihanaa Fazerin suklaata ja salmiakkia. Ai että miten hyvää!

Aamulla lähdimme heti jatkamaan matkaa määränpäänä Yogyakarta. Muutama tunti vierähti juna-asemalla junaa odotellessa. Leppoisasti se siinä kyllä meni korttia pelaten ja jutustellen. Seitsemän tuntia kestävä junamatkakin hoitu helposti nukkuen ja lukien. Perille päästyä oloni oli kyllä jo hyvinkin kipeä ja tunsin jo kuinka angiina se siellä kurkussa jo vaani. Juna oli kyllä oikein hyvä. Paljon oli jalkatilaa ja viltitkin meille tuotiin. Nämä ylellisyydet johtuivat siitä, että meidät oltiin jonkinsortin bisness-luokkaan laitettu lippuja ostaessamme. Ei ihmekään kun lipun hinta hieman kalleudellaan yllätti.

Jakartasta itsestään ei hirveästi ole sanottavaa, kun ei siellä oikeastaan ollenkaan aikaa vietetty. Sen verran kuitenkin voi sanoa, että kaupunki jätti huonon kuvan ja oli mukava päästä pois. Kaupunki oli todella saastunut ja Fannikin (jolla astma) huomasi heti hieman hemgitysvaikeusia. Näkymätkin mitä tuli nähtyä läpi ajaessa olivat todella karuja. Siinä missä näkyi yksi hieno/normaali rakennus, aivan vieressä näkyi melkein silminkantamattomiin slummialuetta. Eli hyvä kuva kaupungista ei todellakaan jäänyt, mutta niin kuin sanottua ei me sitä ehditty juuri ollenkaan nähdä. Enkä ollenkaan sano, etteikö olisi mahdollista löytää kivojakin paikkoja Jakartasta.

"There is nothing better than a friend, unless it is a friend with chocolate."

- Linda Grayson

- Julia & Fanni