Jälleen kerran vietimme muutaman tunnin Singaporen lentokentällä. Lentokentästä on tullut kyllä jo turhankin tuttu. Onneksi tämä olikin viimeinen kerta kyseisellä kentällä tällä reissulla. Saavuimme Jakartaan illalla. Meidän reissun kaikkien kurjien sattumusten jälkeen ei Jakartan lentokentältäkään pois pääsy sujunut ilman pienoista tihentynyttä sydämen jykytystä. Viisumimaksun (35$) kanssa oli meillä hieman ongelmia. Kummallakaan meistä ei tietenkään ollut minkään näköistä käteistä ja Jakartan lentokentällä (toisin kun Balilla) ei voinut maksaa kortilla. Aluksi ei hätä tämän näköinen. Lähellä oli automaatti ja minulla kaksi (ainakin aiemmin) toimivaa korttia. Fannin korttihan oli aiemmin varastettu. Noh, eiköhän käy niin, että kumpikaan automaateista ei suostu hyväksymään korttejani. Minut joudutaan saattamaan porttien toiselle puolelle, jossa koitan onneani uudestaan. Toinen kortti ei toimi ollenkaan ja toisella sain nostettua vain hieman käteistä. Meidät ohjataan takaisin viisumijonoon ja jännittyneinä odotamme riittävätkö rahat viisumeihin. No onneksi riitti ja jäi vielä sen verran ylikin, että saimme maksettua itsellemme ensin bussin ja sitten taksin hostellille. Eli loppuen lopuksi ei mitään lähellekään vakavaa ollut tapahtunut, mutta täytyy sanoa, että otti kyllä päästä. Ihmetyttää kun mikään helppo pieni asiakaan ei voi kerralla hoitua ilman stressiä vaan aina täytyy olla jonkin näköistä säätöä. Vielä lisäksi lennot jättivät korvat lukkoon ja kipeiksi. Muutenkin alkoi olla taas flunssainen olo. Onhan viime antibiotikuurista ja kunnon sairastelusta jo lähes kaksi viikkoa kulunut. Oikea aikahan siis vähän jo sairastellakin.
Noh, kaiken tämän jälkeen päädyimme siis väsyneinä ja hieman tuohtuneina reilu tunnin bussimatkan ja 10 minuutin taksimatkan jälkeen hostellille. Tässä vaiheessa kyllä kaikki murheet ja väsymykset unohtuivat kun kaksi rakasta ystäväämme meitä oli siellä odottamassa. Viivi ja Anu olivat samaisena päivä Suomesta saapuneet ja tulisivat kaksi viikkoa meidän kanssa reissaamaan. Ilta siinä menikin sitten vain kuulumisia vaihtaessa ja hämmästellessä, että voiko olla totta että kaikki nyt täällä yhdessä olemme. Tytöt toivat mukanansa palan Suomeakin. Nimittäin ihanaa Fazerin suklaata ja salmiakkia. Ai että miten hyvää!
Aamulla lähdimme heti jatkamaan matkaa määränpäänä Yogyakarta. Muutama tunti vierähti juna-asemalla junaa odotellessa. Leppoisasti se siinä kyllä meni korttia pelaten ja jutustellen. Seitsemän tuntia kestävä junamatkakin hoitu helposti nukkuen ja lukien. Perille päästyä oloni oli kyllä jo hyvinkin kipeä ja tunsin jo kuinka angiina se siellä kurkussa jo vaani. Juna oli kyllä oikein hyvä. Paljon oli jalkatilaa ja viltitkin meille tuotiin. Nämä ylellisyydet johtuivat siitä, että meidät oltiin jonkinsortin bisness-luokkaan laitettu lippuja ostaessamme. Ei ihmekään kun lipun hinta hieman kalleudellaan yllätti.
Jakartasta itsestään ei hirveästi ole sanottavaa, kun ei siellä oikeastaan ollenkaan aikaa vietetty. Sen verran kuitenkin voi sanoa, että kaupunki jätti huonon kuvan ja oli mukava päästä pois. Kaupunki oli todella saastunut ja Fannikin (jolla astma) huomasi heti hieman hemgitysvaikeusia. Näkymätkin mitä tuli nähtyä läpi ajaessa olivat todella karuja. Siinä missä näkyi yksi hieno/normaali rakennus, aivan vieressä näkyi melkein silminkantamattomiin slummialuetta. Eli hyvä kuva kaupungista ei todellakaan jäänyt, mutta niin kuin sanottua ei me sitä ehditty juuri ollenkaan nähdä. Enkä ollenkaan sano, etteikö olisi mahdollista löytää kivojakin paikkoja Jakartasta.
"There is nothing better than a friend, unless it is a friend with chocolate."
- Linda Grayson
- Julia & Fanni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti